Pelko ja ilo työväkivallan tunnekokemuksina

Tunteet ovat aina työssä läsnä ja niitä nousee työpäivän aikana monissa erilaisissa tilanteissa. Työväkivallan tilanteissa ne koetaan usein kuormittaviksi, joten työyhteisöjen kanssa työskennellessäni pysähdymme usein keskustelemaan tunteista. Kokemukseni on, että ne ovat samanlaisia riippumatta työkokemuksesta tai asiakkaiden problematiikasta. Tilanteet asiakkaiden kanssa ovat moninaisia eivätkä aina ennakoitavissa. Useimmiten työntekijät tuovat esille pelon, vihan, inhon ja turhautuneisuuden tunteita. Luottamuksen herätessä uskalletaan kertoa myös keinottomuuden, epäonnistumisen ja riittämättömyyden kokemuksista. Tunteiden jakamisen kokemukset ovat olleet työyhteisöille usein hämmentäviä, mutta samalla antoisia hetkiä. Kokeeko joku muukin samalla tavalla kuin minä?

”Toisinaan työyhteisöjen kanssa työskennellessä huomaan, että on helpompi tunnistaa palautumisen haasteet kuin omat työväkivallasta aiheutuneet tunnekokemukset.”

Tunteista puhuttaessa on tärkeää muistaa toisen arvostaminen, työväkivallan kokemus on aina yksilöllinen. Tilanne missä toinen kokee pelkoa ja vihaa voi toiselle olla hallittu ja helppo juttu. Myös työväkivallan uhka koetaan eri tavalla. Niinpä on tärkeää, ettei koskaan erehdytä väheksymään toisen kokemuksia. Yhdessä työyhteisössä pohdittiin, onko työyhteisön ilmapiiri niin turvallinen, että uskaltaisi kertoa työtoverille pelon tunteista. Tai kenties itse asiakkaalle, joka käyttäytyy uhkaavasti. Ehkäpä oman inhimillisyyden ja haavoittuvuuden esille nostaminen ei olisikaan huono asia, sillä työtä tulisi tehdä aina ihminen ihmiselle. Myös työtoverilta avun pyytäminen saatettaisiin ottaa eri tavalla vastaan, jos kertoisi tilanteen olevan itselle pelottava.

Yksilöllisen kokemuksen lisäksi tunteisiin reagoidaan eri lailla. Joku on omien tunnekokemusten käsittelyssä taitavampi. Hän tunnistaa ne, pohtii mitä ne viestittävät ja antaa sen jälkeen tunteiden mennä. Joku toinen voi jäädä tunteeseen kiinni. Esimerkiksi pelko voi vaikuttaa hänen toimintaan, seuraavalla kerralla hän ei ehkä ole näkevinään uhkaavaa tilannetta keskittyen omaan työtehtävään. Tällöin hän ei ole kovin turvallinen työtoveri. Joku toinen voi pelon vallassa alkaa käyttäytyä itsevarmasti ja vallankäytön avulla selviytyä työpäivistä. Sen seurauksena asiakkaat mahdolliset provosoituvat uusiin haastaviin tilanteisiin. Pelkoa voi olla myös taustalla, kun yhteisiin toimintamalleihin ei pysty sitoutumaan. Tällöin työntekijän toiminta voi näyttäytyä sooloiluna tai hän toistuvasti perustelee toimintaansa maalaisjärjen käytöllä. Arvata vain voi, mitä tämä ja kaikki muu aiheuttaa työilmapiirille, turvallisuudelle ja yhteiselle työlle?

”Tilanne missä toinen kokee pelkoa ja vihaa voi toiselle olla hallittu ja helppo juttu. Myös työväkivallan uhka koetaan eri tavalla. Niinpä on tärkeää, ettei koskaan erehdytä väheksymään toisen kokemuksia.”

Mitä sitten, jos työntekijänä huomaa, ettei mikään tunnu enää missään? Työväkivallan tilanteet tai sen uhka ovat muuttuneet rutiineiksi, toistuvasti työssä tapahtuneiksi ja työhön kuuluviksi tilanteiksi. Onko se kenties seurausta tapahtuneiden tilanteiden kuoppaamisesta, ammatillisen roolin taakse kätkeytymisestä vai nollatoleranssin kasvamisesta? Tällöin on hyvä seurata, mitä tunteiden tukahduttamisesta seuraa. Onko asiakkaan kohtaaminen edelleen arvostavaa ja yksilöllistä? Miltä oma toiminta näyttäytyy työyhteisön vuorovaikutus- ja turvallisuuskulttuurissa? Entä miten hyvin ja kokonaisvaltaisesti vapaa-ajalla palautuu? 

Toisinaan työyhteisöjen kanssa työskennellessä huomaan, että on helpompi tunnistaa palautumisen haasteet kuin omat työväkivallasta aiheutuneet tunnekokemukset. Palautumisen vaikeudesta työntekijät kuvaavat arjen tilanteissa, joissa työpäivän jälkeen romahdetaan sohvalle, ärsyynnytään perheelle tai vietetään aamuyön tunnit valvoen. Se mitä töissä on pyrkinyt kätkemään oman ammatillisuuden ja vastuullisen työkäyttäytymisen taakse, ei enää kanna kotona, jossa on helpompi olla oma itsensä. 

”Työnilo kasvaa onnistumisten kokemusten, yhteistyön ja hallinnan tunteen avulla. Myös työyhteisöissä, joissa työväkivallan uhka on ilmeinen.”

Ammatillisuutta on tunnistaa omat tunteensa ja ottaa vastuu niistä. Vastuullisuus on tärkeää, sillä tunteet helposti leviävät koko työyhteisön tunneilmapiiriin ja voivat näyttäytyä epäasiallisena toimintana sekä perustehtävän hämärtymisenä. Avoin ja rehellinen keskustelu sekä kuulluksi tuleminen auttavat jaksamaan. Tunnekokemuksia voi jakaa niin työyhteisön kuin esimiehen kanssa, yhdessä tai ulkopuolisen tukemana. Ammatillisuutta on myös hakea ajoissa työterveydestä apua tai ohjata työtoveri palveluiden piiriin. 

Toisinaan työyhteisöissä nousee esille työväkivallasta aiheutunut ilon kokemus. Tämä voi aiheuttaa työyhteisössä hämmennystä, mutta kun tulee ymmärrys, että hallittu työväkivallan tilanne on lupa kokea onnistumisena, on siitä mahdollisuus tuntea myös iloa. Onnistumisen kokemusten jakamisen avulla tulee kaikille mahdollisuus oppia, jonka pohjalta on hyvä lähteä kehittämään uusia, yhteisiä toimintamalleja työväkivallan uhan hallintaan. Työnilo kasvaa onnistumisten kokemusten, yhteistyön ja hallinnan tunteen avulla. Myös työyhteisöissä, joissa työväkivallan uhka on ilmeinen.

Tahtotilaa yhteiselle työlle

Viime viikkoina olen useammalle palveluasumisen työyhteisölle esittänyt saman kysymyksen, onko teillä työntekijäkohtaisia, työvuorokohtaisia vai koko työyhteisön työtehtäviä? Kysymys on noussut mieleeni hoitajien esille tuomasta kiireen, riittämättömyyden sekä töiden epätasaisen jakaantumisen kokemuksista. Toki lähes jokaisessa näissä työyhteisössä on eri tehtäväkuvan töitä, mutta paljon myös yhteisiä työtehtäviä.

Coachina ja työnohjaajana en voi vaikuttaa työyhteisön kokemaan resurssipulaan, mutta toimintakulttuuriin voin tuoda uusia näkökulmia. Kuulen puheissa työpäivän ruuhkahuipuista, jotka osittain voivat olla hoitajan pyrkimystä tehdä omat työtehtävänsä moitteettomasti. Lisäksi samaiset henkilöt kertovat, ettei työpäivät ole koskaan samanlaisia, mutta silti työtehtävät pyritään hoitamaan samalla kaavamaisella tavalla. Tällöin ei huomata vastata arjen haasteisiin ja suhteuttaa työtehtäviä niihin. Lisäksi usein pelätään seuraavan työvuoron kommentteja, jos jonkin tekemättömäksi jääneen tehtävän joutuu siirtämään heille.

Yhdessä palveluasumisen yksikössä aamun pätkävuorolaiselle jaettiin yhtä paljon asiakkaita hoidettavaksi kuin koko työvuoron tekevälle. Tämä pätkävuorolainen käytännössä teki neljässä tunnissa lähes saman, mitä toinen tuplasti pidemmän työvuoron aikana. Lisäksi tämän pätkävuorolaisen tehtävänä oli tulla vielä samaisena työpäivänä yövuoroon. Hoitajat kertoivat olevansa hyvin väsyneitä jo tehtyään aamulla vauhdikkaasti työnsä eivätkä kokeneet sen olevan hyvä lähtökohta valmistautua tulevaan yövuoroon. Työnohjauksessa he yhdessä päättivät vähentää pätkävuorolaiselta hoidettavien asiakkaiden määrää ja siirtää heitä kahdeksan tunnin aamuvuoroa tekeville.

Rutiinit tuovat turvallisuutta, mutta niihin usein liittyy myös laitoskulttuuri, jossa asiakas on hoidon kohteena. Tällöin asiakkaan kohtaaminen on hoitajalähtöistä ja vaikka tahtotilaa olisikin, kiire laittaa tekemään työtehtävät liukuhihnamaisesti. Vaarana on asiakaslähtöisyyden, hoidon laadun sekä asiakas- ja työturvallisuuden vaarantuminen. Työyhteisössä myös arvotetaan työ eri tavalla, jollekin työntekijälle perushoito on tärkeämpää kuin taas joku toinen kokee asiakkaan kanssa yhdessä olemisen tärkeimpänä. Näiden näkökulmien avaaminen ja kompromissiin pääseminen luo myös parempaa työilmapiiriä. Silloin kaikilla on samanlainen ajatus yhteisestä työstä.

Työn suunnittelu ja organisointi ovat opittavissa olevia asioita. Niiden kehittäminen edellyttää työyhteisössä pysähtymistä vuorovaikutuksen äärelle. Tällöin voidaan arvioida toiminnan tarkoituksenmukaisuutta ja kuulla työtoverin näkökulmia. Pysähtymiseen kannattaa satsata, jotta luottamuksellisen ja toista arvostavan ilmapiirin on mahdollista kehittyä. Tällöin työyhteisöllä on mahdollisuus oivaltaa työtehtävien olevan koko työyhteisön yhteinen asia. Silloin ei koeta kiusaamisena, jos tiskit ovat jääneet yövuorolle eikä laiskuutena, jos jostain syystä työtoveri ei ole tyhjentänyt pyykkikonetta. Parhaimmillaan työyhteisössä on tahtotila suunnitella työviikko ennalta ja nimetä henkilöt etukäteen tiedettyjen tehtävien hoitoon. Silloin myös yllättävät haasteelliset tilanteet ovat koko työyhteisön haasteita ja niiden selviämisessä auttaa tahtotila yhteiselle työlle.

Työnohjauksella tulosparannusta

Kuluneella viikolla vietettiin ensimmäistä kertaa Suomessa työnohjauksen teemapäivää. Ylen uutisissa päivä oli nostettu esiin aiheella Työnohjaus auttaa jaksamaan ja lisää koko työyhteisön tuottavuutta. Uutista varten oli haastateltu Lapin yliopiston dosentti ja henkilötuottavuuden tutkimusjohtaja Marko Kestiä, jonka tutkimuksessa on selvinnyt työnohjauksesta saadun tulosparannuksen olevan vuositasolla vähintään 500-1000 euroa työntekijää kohti. Hänen mukaansa tämä hyöty syntyy työn focuksen kirkastamisen, sairauspoissaolojen vähenemisen ja työtekijöiden vaikuttavuuden kautta. 

Työnohjaus terminä voi johtaa harhaan, sillä usein sen ajatellaan olevan perehdyttämistä, oikeiden työtapojen neuvomista tai työn opettamista. Mitä työnohjaus sitten on? Suomen työnohjaajat ry. määrittelee sen seuraavasti: Työnohjaus on oman työn tutkimista, arviointia ja kehittämistä, joka tapahtuu koulutetun työnohjaajan avulla. Se on työhön, työyhteisöön ja omaan työrooliin liittyvien kysymysten, kokemusten ja tunteiden yhdessä tulkitsemista ja jäsentämistä.” Työnohjausmuotoja ovat mm. yksilö-, ryhmä-, yhteisö-, esimies- ja kriisityönohjaus. 

Itse toimin yhteisötyönohjaajana ja käytän ratkaisukeskeisiä, prosessinomaisia ja yhteisöllisiä menetelmiä. Näiden menetelmien avulla pysähdyn yhdessä työyhteisön ja esimiehen kanssa säännöllisesti tutkimaan ja reflektoimaan heidän työssä esille nousseita aiheita. Lyhyet, parin tunnin mittaiset tapaamiset noin kolmen viikon välein antavat mahdollisuuden työyhteisön luottamuksellisen ilmapiirin vahvistamiseen, vuorovaikutustaitojen kehittämiseen, päätöksenteon tehostamiseen ja vastuunoton lisäämiseen. 

Työyhteisö koostuu erilaisista persoonista ja usein eri tehtävissä toimivista työntekijöistä, jolloin asioita katsotaan useista eri näkökulmista. Yhteisötyönohjaaja on työyhteisön ulkopuolinen mahdollistaja erilaisten näkökulmien avoimeen kohtaamiseen ja arvostavaan kuulemiseen. Hän tukee omalla työpanoksellaan työyhteisöä pohtimaan työssään esille nousseita kysymyksiä ja haasteita, arvioimaan olemassa olevien käytänteiden toimivuutta ja kehittämään uusia työtapoja. Lähtökohtana on työyhteisön oman asiantuntijuuden vahvistaminen näkökulmien vaihtamisen ja reflektoinnin avulla, johon yhteisötyönohjaaja voi hetkellisesti tuoda oman tietotaitonsa työyhteisön avuksi.

Työyhteisöjen arjessa oleva tehokkuus ja kiire voivat heikentää työilmapiiriä ja toimivaa yhteistyötä. Yhteisötyönohjaajan yksi tärkeimpiä rooleja työhyvinvoinnin alueella on ajan rauhoittaminen yhteisten asioiden käsittelylle. Tällöin vältetään nopeiden ratkaisujen mahdollisesti tuomat virheet ja annetaan aikaa pohdinnalle, eri näkökulmien esille nostamiselle ja yhteiselle päätöksenteolle. Näin työn teosta tulee tehokkaampaa ja laadukkaampaa, lisäksi vaikuttamisen mahdollisuus tukee sitoutumista yhdessä päätettyihin asioihin. Yhteisötyönohjauksessa syntynyt prosessi ei ole koskaan irrallinen osa työyhteisön elämää vaan siellä syntyneet yhteiset oivallukset ja oppimistilanteet siirtyvät tehostamaan arkityötä.

Dosentti ja tutkimusjohtaja Marko Kestilä pitää esimiesten työnohjausta erittäin tärkeänä perustellen sen vaikuttavuutta koko työyhteisöön. Työyhteisöjen itseohjautuvuuden lisääntyessä koen tärkeänä järjestää yhteisötyönohjausta samanaikaisesti koko työyhteisölle, jolloin esimiehelle annetaan yhtäläinen mahdollisuus tarkastella työyhteisön toimivuutta ja hänen suhdettaan siihen yhdessä työyhteisön kanssa. Alaistaitojen kehittyminen tukee osaltaan esimiestyötä, jonka lisäksi esimiehelle annettava oma työnohjaus tukee hänen kehittymistään esimiesroolissaan. Hyvinvoiva esimies on usein yhtä kuin hyvinvoiva työyhteisö.