Tunteet ovat aina työssä läsnä ja niitä nousee työpäivän aikana monissa erilaisissa tilanteissa. Työväkivallan tilanteissa ne koetaan usein kuormittaviksi, joten työyhteisöjen kanssa työskennellessäni pysähdymme usein keskustelemaan tunteista. Kokemukseni on, että ne ovat samanlaisia riippumatta työkokemuksesta tai asiakkaiden problematiikasta. Tilanteet asiakkaiden kanssa ovat moninaisia eivätkä aina ennakoitavissa. Useimmiten työntekijät tuovat esille pelon, vihan, inhon ja turhautuneisuuden tunteita. Luottamuksen herätessä uskalletaan kertoa myös keinottomuuden, epäonnistumisen ja riittämättömyyden kokemuksista. Tunteiden jakamisen kokemukset ovat olleet työyhteisöille usein hämmentäviä, mutta samalla antoisia hetkiä. Kokeeko joku muukin samalla tavalla kuin minä?

”Toisinaan työyhteisöjen kanssa työskennellessä huomaan, että on helpompi tunnistaa palautumisen haasteet kuin omat työväkivallasta aiheutuneet tunnekokemukset.”

Tunteista puhuttaessa on tärkeää muistaa toisen arvostaminen, työväkivallan kokemus on aina yksilöllinen. Tilanne missä toinen kokee pelkoa ja vihaa voi toiselle olla hallittu ja helppo juttu. Myös työväkivallan uhka koetaan eri tavalla. Niinpä on tärkeää, ettei koskaan erehdytä väheksymään toisen kokemuksia. Yhdessä työyhteisössä pohdittiin, onko työyhteisön ilmapiiri niin turvallinen, että uskaltaisi kertoa työtoverille pelon tunteista. Tai kenties itse asiakkaalle, joka käyttäytyy uhkaavasti. Ehkäpä oman inhimillisyyden ja haavoittuvuuden esille nostaminen ei olisikaan huono asia, sillä työtä tulisi tehdä aina ihminen ihmiselle. Myös työtoverilta avun pyytäminen saatettaisiin ottaa eri tavalla vastaan, jos kertoisi tilanteen olevan itselle pelottava.

Yksilöllisen kokemuksen lisäksi tunteisiin reagoidaan eri lailla. Joku on omien tunnekokemusten käsittelyssä taitavampi. Hän tunnistaa ne, pohtii mitä ne viestittävät ja antaa sen jälkeen tunteiden mennä. Joku toinen voi jäädä tunteeseen kiinni. Esimerkiksi pelko voi vaikuttaa hänen toimintaan, seuraavalla kerralla hän ei ehkä ole näkevinään uhkaavaa tilannetta keskittyen omaan työtehtävään. Tällöin hän ei ole kovin turvallinen työtoveri. Joku toinen voi pelon vallassa alkaa käyttäytyä itsevarmasti ja vallankäytön avulla selviytyä työpäivistä. Sen seurauksena asiakkaat mahdolliset provosoituvat uusiin haastaviin tilanteisiin. Pelkoa voi olla myös taustalla, kun yhteisiin toimintamalleihin ei pysty sitoutumaan. Tällöin työntekijän toiminta voi näyttäytyä sooloiluna tai hän toistuvasti perustelee toimintaansa maalaisjärjen käytöllä. Arvata vain voi, mitä tämä ja kaikki muu aiheuttaa työilmapiirille, turvallisuudelle ja yhteiselle työlle?

”Tilanne missä toinen kokee pelkoa ja vihaa voi toiselle olla hallittu ja helppo juttu. Myös työväkivallan uhka koetaan eri tavalla. Niinpä on tärkeää, ettei koskaan erehdytä väheksymään toisen kokemuksia.”

Mitä sitten, jos työntekijänä huomaa, ettei mikään tunnu enää missään? Työväkivallan tilanteet tai sen uhka ovat muuttuneet rutiineiksi, toistuvasti työssä tapahtuneiksi ja työhön kuuluviksi tilanteiksi. Onko se kenties seurausta tapahtuneiden tilanteiden kuoppaamisesta, ammatillisen roolin taakse kätkeytymisestä vai nollatoleranssin kasvamisesta? Tällöin on hyvä seurata, mitä tunteiden tukahduttamisesta seuraa. Onko asiakkaan kohtaaminen edelleen arvostavaa ja yksilöllistä? Miltä oma toiminta näyttäytyy työyhteisön vuorovaikutus- ja turvallisuuskulttuurissa? Entä miten hyvin ja kokonaisvaltaisesti vapaa-ajalla palautuu? 

Toisinaan työyhteisöjen kanssa työskennellessä huomaan, että on helpompi tunnistaa palautumisen haasteet kuin omat työväkivallasta aiheutuneet tunnekokemukset. Palautumisen vaikeudesta työntekijät kuvaavat arjen tilanteissa, joissa työpäivän jälkeen romahdetaan sohvalle, ärsyynnytään perheelle tai vietetään aamuyön tunnit valvoen. Se mitä töissä on pyrkinyt kätkemään oman ammatillisuuden ja vastuullisen työkäyttäytymisen taakse, ei enää kanna kotona, jossa on helpompi olla oma itsensä. 

”Työnilo kasvaa onnistumisten kokemusten, yhteistyön ja hallinnan tunteen avulla. Myös työyhteisöissä, joissa työväkivallan uhka on ilmeinen.”

Ammatillisuutta on tunnistaa omat tunteensa ja ottaa vastuu niistä. Vastuullisuus on tärkeää, sillä tunteet helposti leviävät koko työyhteisön tunneilmapiiriin ja voivat näyttäytyä epäasiallisena toimintana sekä perustehtävän hämärtymisenä. Avoin ja rehellinen keskustelu sekä kuulluksi tuleminen auttavat jaksamaan. Tunnekokemuksia voi jakaa niin työyhteisön kuin esimiehen kanssa, yhdessä tai ulkopuolisen tukemana. Ammatillisuutta on myös hakea ajoissa työterveydestä apua tai ohjata työtoveri palveluiden piiriin. 

Toisinaan työyhteisöissä nousee esille työväkivallasta aiheutunut ilon kokemus. Tämä voi aiheuttaa työyhteisössä hämmennystä, mutta kun tulee ymmärrys, että hallittu työväkivallan tilanne on lupa kokea onnistumisena, on siitä mahdollisuus tuntea myös iloa. Onnistumisen kokemusten jakamisen avulla tulee kaikille mahdollisuus oppia, jonka pohjalta on hyvä lähteä kehittämään uusia, yhteisiä toimintamalleja työväkivallan uhan hallintaan. Työnilo kasvaa onnistumisten kokemusten, yhteistyön ja hallinnan tunteen avulla. Myös työyhteisöissä, joissa työväkivallan uhka on ilmeinen.